Suomalaisen kulttuurin päivä

Huom! Postaus on pitkälti ainoastaan tekstiä!

Ajattelin tällaisen päivän kunniaksi julkaista täälläkin äidinkielen päättötyöhöni rustaamani novellin Volter Kilven tyylillä. (tai ainakin se oli tarkoitus, en oikein tiedä onnistumisesta...) Jos joku jaksaa näin pitkäveteistä tekstiä lukea niin olkaa vain hyvä :D En ole ihan tarkkaan vielä syynännyt tekstiä läpi, joten joitain ajatuskatkoksista johtuvia juttuja voi seasta löytyä... Ja KOPIOIMINEN/MATKIMINEN on sitten ehdottoman kiellettyä, kuten kaiken muunkin materiaalin pihistäminen blogistani. Niin että iltoja vaan :D 

Lokki kirkui, rääkyen huusi oman kimeän äänensä kantaviksi koko satamaan. Tuuli viimotti sen siipien alla aiheuttaen höyhenten pienen värinän, kuin kaislikon huojumisen rannassa. Joutuisasti tuon valkean rannannäyttäjän matka kääntyi ja märssykori isomaston huipulla tunsi raapivien linnun kynsien kaappaavan puun karheasta pinnasta kiinni. Vähäinen sekä häviävä töytäisy laski topin runkoa kuin suriseva pistiäisparvi tuoden sanoman juorua odottaville lankuille. Rungoltaan puiset ja säröilevät lankkupalkit täynnä muinaisia oksankohtia, kerrassaan ihastuivat kuin nuoret neitoset uusiin vaatteisiinsa, tuohon vaivaiseen surinaan, jota kukin vuorollansa joudutti eteenpäin. ”Tärähdys korissa, höyhenpeitteinen täräytti, täräytti koria!” Kiiri hetkissä kuin kulovalkea kuivan kesän kuolettamalla nurmikolla, kovaäänisin kuiskauksin, innokkain kuiskauksin, joita kukaan ei kyennyt kuulemaan, mutta silti jokainen aisti tuon malttamattoman jännityksen, joka kiiri lankkupalkkien välillä. Ei ollut kyseessä kummoinen sanoma, ei sen kummempi kuin tuulen havina purjeissa taikka merimiesten torina satamassa, mutta sellainen lankku olisi tuhkasta ja mullasta tehty, joka ei sitä olisi noteerannut, huomannut sekä vienyt seuraavalle. Yhteistyö auringon haalistamien ja suolaveden kuluttamien, iäkkäistä sekä arvokkaista rungoista veistettyjen palkkien välillä oli yhtenäistä kuin syyt niiden pinnassa, jotka kiemurtelivat ja kumartelivat, mutta jatkuivat aina vaan lankun vaihtuessa toiseen tai vieläpä kolmanteen.

Eipä kulunut aikaakaan, kun perimmäinen masto tunsi värinän juurillaan, juuri sen samaisen värinän, jonka kirkuvaääninen lokki, taivaan valkea lintunen, oli lähettänyt matkaan juoruilevien lankkupalkkien käsittelemäksi. Kolme mastoahan oli laivassa, kolme topin tikkua mastotorkoina pystyssä, joista keskimmäiseen oli höyhenpeitteinen istunut ja puupintaa kynsinyt ja joista toiseen oli levoton tärinä kiirinyt kolmannen yhä odottaen tietämättömänä, mutta maltillisena levottoman energialatauksen syytä, tosin ei kauaa, sillä kuiskinta alkoi jo kuulua senkin juurelta ja värinä lähti hivuttautumaan hitaasti sen pintaa pitkin kurotellen lonkeroillaan yhä korkeammalle kuin mustekala meren syövereistä. Niin oli tosi, että tärinä ei ollut kovinkaan kummoinen, ei sellaisesta pienestä eläimestä, vaikkakin suuren mahtavan Jumalan herättämästä, saata lähteä suurtakaan painoa kannateltavaksi, mutta asiaa ei ollut kiistäminen, että koko laiva aivan pohjan köliä myöten, oli jo sipistynä saanut selkoonsa, että höyhenenpöllyttäjä oli laskeutunut, siepannut jaloillaan kiinni märssykoriparasta ja jäänyt paikalleen tirkistelemään tietämättömänä aiheuttamastaan hämmingistä.

Lankun muisti on kuitenkin lyhyt ja joutuin se unohtaa vasta äskettäin mieltään kuormittaneet asiat, sillä niitä on sen elämän kuluessa ollut monia, eikä yksittäinen lankkupalkki tietämillään mitään tee vaan viipyy omalla paikallaan kunnes se hiljalleen mädäntyy muiden mukana kuin olisi tehnyt tuulessa huojuvassa metsikössäkin ja päätyy maaksi elämästään kiinni pitävien alle, eläimien sekä ihmisten tallomaksi. Näin ollen surina hiljeni vähitellen, pistiäisparvi kaikkosi jättäen jälkeensä helkkymättömän hiljaisuuden, jonka rikkoi ainoastaan veden silkin hienoinen liplatus karheaa puuta vasten, josta lankut eivät enää jaksaneet intoilla eivätkä täristä, sillä laineet olivat käyneet niille jo liian tutuksi. Koko laiva halusi matkaan, keula kyntämään sineävää vettä edessänsä, purjeet kamppailemaan sekä leikittelemään tuulenpuuskien kanssa ja ruori pyörimään kuin lapset karusellissä, mutta ankkuri, vanhin ja maltillisin kaikista, tohti jäädä mieluummin sataman hienojakoiseen hiekkaan, sillä siihen se oli tarkoitettu eikä toimettomaksi kerittynä kannelle. Miltein vihaksi pisti sillä ajatus, että sorjakat sekä nuoret lankut saavat komennella menon suuntaa, kun parempi oli pysytellä paikoillaan ja tuumailla meren syvyyksissä. Ankkuri oli laskenut, pitänyt tarkkaa lukua, jokaisen viheliäisen kerran, kun se oli joutunut syvyyksistään nousemaan ja puhkaisemaan veden kalvon pinnalle vedettäessä, jättänyt tutun merensannan hyiseen ilmaan nostettaessa. Ei sovi eikä soinnu tuulenpuhuri ankkurin metalliselle pinnalle, joka on suolaisen meren pohjassa tottunut aikaansa viettämään, kuin ei sovi merimiehenkään kauaa olla laivaltaan poissa, sillä hätä ja sairaus silloin iskevät, kun ei tuttua aallokkoa pysty jokaisella solullaan tuntemaan, aistimaan tuttua ympäristöä.

Jotkut saattavat uskoa, ettei ankkuri taikka yksikään tuulennaukujan osa kykenisi käsittämään housupukuisten aatteita ja puheita, mutta totisesti korjaisivat he käsitystään, jos aistisivat reaktion, joka syntyy, kun silkkisten laineiden liplatukset rikkoo satamasta kaikuva käsky, joka kiirii ilmaa leikaten samalla tavalla kuin veitsi leiviskää, ja joka tuo laivan jokaiseen sopukkaan saman lausahduksen, miltein koko laivan innolla odottaman huudahduksen, joka jää kaikumaan vielä kauan jälkeenkin, kun huutajan suu on painunut kiinni ja kasvot palanneet normaaliin olotilaansa. ”Lähtekääs pojat lastaamaan laivaa! Koko päivää ei meillä ole aikaa rupatella!” On lausahdus, joka tietää lankkupalkeille, purjeille kuin muillekin asiaankuuluville lähtöä, lähtöä kyseisestä satamasta. Jo voihkaisee ankkuri inhosta, kun purjeet juhlivat onnesta ja puupalkit saavat iloitsemisen aihetta, sillä tietää vanha rautamöhkäle, että nyt on taas tullut aika jättää rakas kotinsa, kuten jo ennalta tiedettiin, mutta jota ei haluttu ajatella samalla tavalla kuin kesällä eletään miettimättä talvea, joka kuitenkin pääsee hiipimään taakse, yllättämään ja sieppaamaan otteeseensa. Niin tiesi koko pursi jo ennalta tapahtumien kulun kun ensimmäinen askellus painautui lankkupalkeille, painava askellus, joka kertoi itsevarmuudesta, jota askeltava merenkävijä tunsi palatessaan tuttuun ympäristöönsä viikkojen tauon jälkeen ja mikä toi suuren ilo ruskeille mäntypuulankuille kuin myös onnelliselle kaksilahkeiselle, joka pian toisenkin jalkansa painoi aluksen pintaa vasten. Kunnon puuta se oli, lankut vahvoja sekä väkeviä kuin viinat laivan kellarissa, vaikka vihreä, tummanvihreä kuin meren syvimmät kolkat, sammal koristikin hivenen jo jotain väliä, kurkisteli salakavalasti ja teki tuttavuutta puun kanssa hitaasti, mutta ei sillä kiire ollut, sillä puu tulisi vielä pitkiäkin aikoja laivan kantta koristamaan ja tukea tuomaan merimiesten jaloille. Useita kenkiä nyt parveilikin jo kannella, oli voimakastahtoisia kuin härät jonkun askeleet kun taas erään askellus muistutti aaveiden hiipimistä ullakolla ja kaikki nämä painallukset lankuilla olivat jo hyvässä mallissa jakautumassa tasaisesti niin kyökkiin kuin kannen alle, jonne raahattiin parhaillaan useita korppusäkkejä, jotta tulevan matkan veden märkää pintaa pitkin, jaksaisivat taittaa nuo kaksilahkeiset kävelijät. Emäntiähän laivassa ei ollut, koska tuottivat kuulemma huonoa onnea, kariutuu laivat ja miehet kuolevat sanottiin. Naisväkeä, helmallisia ei edes tarvittu, koska tokkopa nuo mitään osasivat tehdä, purjeet olivat kutoneet ja sekin oli jo liiaksi!

Purjeet, niin purjeet, ne olivatkin naisväen vastike herravoittoisessa purressa, jossa lankut olivat miesten sahaamia kuin myös muutkin osat heidän tekemiään, niin metalliset kuin puisetkin, ja kovin pitivät nuo laivan tuulessa heiluvat helmat omaa kokoustaan piittaamatta muun aluksen tietämistä, sillä naisilta olivat purjeet itsepäisyyden perineet, eikä niitä parannut käskettävän, ainoastaan hieman ohjailtavan, sillä naisväellä, taikka naisväen hengen omaavalla, ei ymmärrystä ollut käskyille, suuttuivatpa vaan ja vikuroinnin aloittivat jos joku komentelemisen makuun pääsi. Nuo mastontoppeihin kiinnitetyt kangaspalat olivat tosin sitkeitä, ei niitä kovempikaan tuuli heilauttanut, vaan ainoastaan viihdytti, ja sen takia miesväki ei helmallisia pois ottanut. Nyt miehet olivat jo hiljalleen alkaneet avata pienimpiä purjeita ja päästäneet kankaan leikkimään leppoisen merituulen kanssa, joka tuoksui suolalta, kalalta ja levältä, mikä oli aivan tavallista, sillä mitä muitakaan vivahteita tuo ääretön vesimassa olisi voinut tuoda aistittavaksi?

Kuva otettu Weheartitistä

Satama on hyvä paikka laivalle, se on kuin sänky ihmiselle, mutta ihminenkin tylsistyy liian kauan makoiltuaan ja niin myös laiva on kyllästynyt turvapaikkaansa, sillä eihän sitä ole tarkoitettu vain satamassa kellumaan. Ja mikä olikaan aluksen tarmo kun merimiehet olivat saaneet kannettua rahdin sen kannelle! Samalla tavalla kuin lankkupalkit olivat juorunneet äänettömästi, innoitsivat ne nytkin, sillä vaikka lokki oli jo aikoja sitten noussut takaisin siivilleen ja aurinko oli tyystin muuttanut paikkaansa taivaalla, niin rahti oli nyt laivalla ja miehet valmistautuivat lähtöön ja työskentelivät kuin muurahaiset kevätauringossa heräiltyään ja huomattuaan, että pesä oli kovin huonossa kunnossa. Kannella juostiin, nosteltiin tavaroita selkä vääränä, huudeltiin toisille ja käskytettiin, sillä jokainen tiesi, että ennen auringonlaskua lähdettäisiin, päästäisiin jälleen matkaan pitkän tauon sekä horroksen jälkeen ja tehtävää oli vielä paljon. Jos lokin istumisesta olikin aiheutunut värinä, niin nyt laiva tärisi ja heilui kuin pahemmassakin maanmullistuksessa jokaisen merimiehen ja lankkupalkin ottaessa osaa ilmassa kiirivään tohinaan ja vartoessa sitä uskomatonta hetkeä kun kapteeni toteaisi laivan olevan valmis ja ulapan odottavan. Lankkupalkit tapansa mukaan yrittivät hoputtaa miehiä jatkuvalla narinallaan, mutta kaksilahkeiset eivät ymmärtäneet tiukkoja kehotuksia: ”Ankkuri ylös, nostakaa jo ankkuri, ruosteinen ankkuri, kääntäkää ruoria, päästäkää purjeet, keulakin vettä haluaa jo rikkoa, pitäkää kiirettä, kovaa hoppua, nostakaa se ankkuri!” Ei, eivät he ymmärtäneet sanoja, mutta kiirettä pitivät, eivät ehkä sellaista hoppua mitä lankut toivoivat, mutta sen voi sanoa, ettei kenellekään tullut edes mieleen, pienimpäänkään mielensopukkaan ajatusta, istahtaa jollekin arkulle ja vain katsella tihrustaa kun muut työtä tekevät, ahertavat otsat hiessä, ei, sitä tehtiin yhteisvoimin urakkaa, jotta laiva lähtisi ajoissa!

Aurinko ja kuu, kaksi kappaletta taivaalla, pyöreää ja hehkuvaa, kisailevat sekä kilpailevat tilastaan jatkuvana kierteenä ja ovat näin merimiesten ainoa ajannäyttäjät, joiden mukaan vaihtelevat purrella työt ja ihmiset, huudot ja kuiskutukset, jotka jokainen laivan lankku poimii tietoonsa. Sietäisivät peljätä, vajota maan multiin ja kadota miehet, jos puiset joskus jaettua saisivat tietonsa, sillä likaisimmatkin huokaukset ja epätoivoisimmat, silmiltä valuvat pisarat olivat ne pinnallaan tunteneet. Aluksen muut osat eivät samaa kuuntelun kaavaa noudattaneet, vaan rauhallisuus ja maltillisuus niitä peittivät, mutta lähdön hetkellä jopa nekin lankuilta imivät innostusta. Muinainen ankkurin muotoiseksi valettu rautamöhkälekin joutui juuri taipumaan, sillä vahva kettinki sitä alkoi kiskoa ja oli suru ja murhe sen jo peittänyt kuin lesken ohuen ohut, musta huntu. Vahva oli nykäisy ruosteisen kettingin, monesti harjoiteltu, ja syvyyksien savi joutui tuosta nykäisystä taipumaan, luovuttamaan ystävänsä laivalle. Levät heilahtelivat mittavan vesimassan siirtyessä, sillä ankkuri oli jo hyvin sulautunut yhdeksi merimassan kanssa ja pienikin sen siirtyminen sai veden tolaltaan. Kirkkaat, heliävät pisarat tippuivat kovan metallin tummasta pinnasta, viimeiset ystävät, jotka hyvästejä toivottivat, palaten takaisin perheensä luo syvyyksiin. Seuraavat viikot ankkuri pohtisi, murehtisi omaa kurjuuttaan, synkkänä lankkupalkkien vallassa, yksin kuin sydän sykkivä ihmisen kehossa, kunnes pulpahtaisi, rikkoisi heijastavan pinnan ja palaisi kotiin. Ei ollut lankkupalkkien päällynen sille mukava alusta, ei, ja jatkuva juoruilu puunjäämien välillä ärsytti ja kiusasi metallin vanhaa mieltä, joka rauhassa halusi mietiskellä vellovassa vedessä. 

Niin oli laiva nyt itsekseen kellumassa, ei sitä enää pidellyt ankkurin vahva ote meren vahvasta pohjasta ja rauhalliset sataman aallot saivat hitaasti liikautella isoa alusta mielensä mukaan, sillä kapteeni oli vasta kävelemässä ruorille eivätkä purjeet olleet vielä valmiita neuvottaviksi. Lämpimät ja valaisevat säteet tulivat jo vinosti silmiin purren komentajan, kapteenin, joka oli pukeutunut kuin kapteenin kuuluu osoittaakseen lyömätöntä arvovaltaa sekä herättääkseen kunnioitusta, jota tunnetaan vaan kaikista mahtavimpia miehiä kohtaan, sillä asianlaita on niin, että kapteeni on laivan Jumala, häntä kuunnellaan korva kädessä ja tarkkaan kuunnellaankin, sillä ilman kapteenia ei laiva lähde eikä lasti kulje. Komea oli lakki, sopivan komea, jotta kävi kapteenille, ei saanut olla liian pröystäilevä, ettei naurettavaksi mennyt, mutta tarpeeksi mahtava sen täytyi olla, sillä eihän kapteenille mikään vähempi riittäisi, ja siisti puku piti miehellä olla osoittaakseen, että Jumala sitä oltiin laivassa eikä mikään muu! Kapteeni antoi käskyt ja ohjasi laivaa, epäpätevämmät saivat huhkia sekä kuurata, jotta laiva pysyi siistinä ja lasti hyvänä. Juuri hän, laivan Jumala käveli ruoria kohti, sen tiesivät lankutkin, jotka vuorollaan saivat äännähtää kunnioituksen merkiksi, samalla kun pälyili taivaanrantaa ja kurssia, jonka alus kohta ottaisi laskevan auringon suuntaan. Taivaanranta hieman jo punersi ja tästä juuri tiesi kapteenin kokenut mieli, joka yhteydessä oli merenvihreisiin sielun peileihin, että lähteä piti, että oli tullut aika jättää satama. Vahvat ja päättäväiset kädet, jotka olivat paljon jo kokeneet ja arpia saaneet, tarttuivat ruorin puisesta pinnasta, joka oli jo kauan odotellut sitä, mutta eivät vielä pyöräyttäneet vaan tunnustelivat ja muistelivat, sillä ohjaksiin tarttumista ei koskaan kannata pitää yksinkertaisena tai itsestään selvänä tekona, koska samalla kun puuhun koski oli velvollisuus ja kunnia sisäistettävä sekä vannottava mielessään, että kuljettaisi purren kaikkien säännösten mukaan ja vastoinkäymisistä välittämättä määränpäähänsä. Vaikka kädet olivatkin ruoriin tarttuneet, kapteenin silmät kiirivät yhä kannella, ne tarkastelivat miehiä ja ne tarkastelivat näiden askareita, koska kohta olisi tulossa ilmoitusluontoista asiaa ja silloin täytyisi kaikkien olla kannella. Lopulta kun käsiparin omistavan miehen suukin aukesi, sieltä lähtevä ääni oli niin voimakas ja kantava, että vuoret ja meren syövereissä olevat simpukankuoretkin kuulisivat kun ääni kuuluttaa sen mistä on kauan laivassa vain hiiskuttu: ”Se on miehet lähtö nyt, nostakaa purjeet!”, Ei lausahdus tarvinnut alkupuheita, vaan se sanottiin jämäkästi ja kiertelemättä, sillä miehen aivot eivät käsitä turhaa rönsyilyä ja johdatteluita.

Tuulia on monenlaisia: on leuto, mutta äkkipikainen merituuli, on kuiva ja mietiskelevä kesätuuli kuin on myös hyytävä ja kiukkuinen kylmä tuulahdus, joka tulee toisinaan talvisin ja vie hengen monilta, mutta kaikkia näitä yhdistää kurittomuus ja arvaamattomuus, joka on kietoutunut henkäyksiin kuin ihmiset kaulahuiveihin pakkasella ja juuri niistä piirteistä purjeet pitivät. Merimiesten joukossa kävi jälleen tohina pienen kuuntelutuokion jälkeen, ja purjeita avattiin kiireellä, jolloin puhaltava merituuli lähti hetkessä leikkiin kankaan kanssa ja kiusoitteli niitä pienillä käännöksillään sekä pyörähdyksillä, mikä vaikutti hienovaraiselta tanssilta, kauniilta tanssilta, jossa molemmat osapuolet koittelivat toisiaan ja valo läpäisi kankaan luoden näin liehuvia oransseja sekä keltaisia helmoja. Miehet vetelivät naruista ja isoinkin purje aukeni ja pursi heilahti hieman, huojahti purjeen iloitessa jälleennäkemisestä tuulen kanssa ja silloin muutkin tajusivat sen: toinenkin tuukki haistoi tuulen vahvuuden ja senjälkeen haukkasikin jokaisessa raa’assa pullistuva liina elävänä henkeä ja laiva havahti huokaisten. Samalla kapteeni pyöräytti ruoria, maltillisesti, mutta tarpeeksi, jotta keula kääntyy ja suuntaa kohti aavaa sineä, horisonttia, jota rajaa vain takana oleva satama. Vedet liikahtavat kun tuulennaukuja kääntyi huojuen ja lankut narisivat riemuissaan, sillä nyt se oli matka alkamassa, keulan edessä oli aava meri, jonka hiljaa tyrskyävät aallonharjat heijastelivat punertavaa taivasta ja reunoillaan paistattelevaa elämänlähdettä ja jota keula pääsisi kohta rikkomaan sinkoutuessaan silkin läpi jättäen taaksensa ainoastaan pyörteen, joka näytti, että jotain huomattavaa oli sen ylitse kulkenut. Niin huomasikin juuri samainen keula kevyeksi purskuttelut edessänsä lähtien viimottamaan jo ennaltamäärättyä reittiä, jolle kapteeni sen vankoin käsin ohjasi. Tuulen suhina heitteli tuukkeja, jotka iloissaan sitä tervehtivät ja auttoivat parhaan kykynsä sekä taitojensa mukaan purtta liikkumaan, kulkemaan silkin harjanteissa eteenpäin. Ja niin kulkikin vauhdikkaasti laiva, ei sillä enää ollut esteitä edessään vaan pääsi nyt maistamaan jälleen esteetöntä vapautta sillä edes märssykori ei tavoittanut seuraavia rantoja edessäpäin vaan ainoastaan jatkuvaa aallokkoa.

Vapaus on uskomaton asia ja varsin ihmeellinen se oli varsinkin purrelle, joka paikallaan oli kellunut jo useamman kuukauden. Nyt kolmen maston purjeet pyyhkivät vapaata haahtaa sinne, missä seuraavat sataman suut jo innokkaana odottivat, sinillänsä sirkuttelivat ja meri oli silloin rannaton keulapuulle, ei sen tarvinnut maata nähdä pitkää aikaan vaan vapaa pursi sai rauhassaan edetä kohti auringon laskumaita odottaen tulevaa seikkailua, jota lankkupalkit saisivat taas puida seuraavan satamareissun ajan. Sillä hetkellä tuulennaukuja oli onnellinen ja onnellinen se tulisi olemaan vielä pitkän ajan, koska koko purtta valtasi tunne, että sen tulevan elämän virtaan kuuluisi ainoastaan meri, tuuli sekä seikkailu.