Huom! Postaus on pitkälti ainoastaan tekstiä!
Ajattelin tällaisen päivän kunniaksi julkaista täälläkin äidinkielen päättötyöhöni rustaamani novellin Volter Kilven tyylillä. (tai ainakin se oli tarkoitus, en oikein tiedä onnistumisesta...) Jos joku jaksaa näin pitkäveteistä tekstiä lukea niin olkaa vain hyvä :D En ole ihan tarkkaan vielä syynännyt tekstiä läpi, joten joitain ajatuskatkoksista johtuvia juttuja voi seasta löytyä... Ja KOPIOIMINEN/MATKIMINEN on sitten ehdottoman kiellettyä, kuten kaiken muunkin materiaalin pihistäminen blogistani. Niin että iltoja vaan :D
Lokki
kirkui, rääkyen huusi oman kimeän äänensä kantaviksi koko satamaan. Tuuli
viimotti sen siipien alla aiheuttaen höyhenten pienen värinän, kuin kaislikon
huojumisen rannassa. Joutuisasti tuon valkean rannannäyttäjän matka kääntyi ja
märssykori isomaston huipulla tunsi raapivien linnun kynsien kaappaavan puun
karheasta pinnasta kiinni. Vähäinen sekä häviävä töytäisy laski topin runkoa
kuin suriseva pistiäisparvi tuoden sanoman juorua odottaville lankuille.
Rungoltaan puiset ja säröilevät lankkupalkit täynnä muinaisia oksankohtia,
kerrassaan ihastuivat kuin nuoret neitoset uusiin vaatteisiinsa, tuohon
vaivaiseen surinaan, jota kukin vuorollansa joudutti eteenpäin. ”Tärähdys
korissa, höyhenpeitteinen täräytti, täräytti koria!” Kiiri hetkissä kuin
kulovalkea kuivan kesän kuolettamalla nurmikolla, kovaäänisin kuiskauksin,
innokkain kuiskauksin, joita kukaan ei kyennyt kuulemaan, mutta silti jokainen
aisti tuon malttamattoman jännityksen, joka kiiri lankkupalkkien välillä. Ei
ollut kyseessä kummoinen sanoma, ei sen kummempi kuin tuulen havina purjeissa
taikka merimiesten torina satamassa, mutta sellainen lankku olisi tuhkasta ja
mullasta tehty, joka ei sitä olisi noteerannut, huomannut sekä vienyt
seuraavalle. Yhteistyö auringon haalistamien ja suolaveden kuluttamien,
iäkkäistä sekä arvokkaista rungoista veistettyjen palkkien välillä oli
yhtenäistä kuin syyt niiden pinnassa, jotka kiemurtelivat ja kumartelivat,
mutta jatkuivat aina vaan lankun vaihtuessa toiseen tai vieläpä kolmanteen.
Eipä
kulunut aikaakaan, kun perimmäinen masto tunsi värinän juurillaan, juuri sen
samaisen värinän, jonka kirkuvaääninen lokki, taivaan valkea lintunen, oli
lähettänyt matkaan juoruilevien lankkupalkkien käsittelemäksi. Kolme mastoahan
oli laivassa, kolme topin tikkua mastotorkoina pystyssä, joista keskimmäiseen
oli höyhenpeitteinen istunut ja puupintaa kynsinyt ja joista toiseen oli
levoton tärinä kiirinyt kolmannen yhä odottaen tietämättömänä, mutta
maltillisena levottoman energialatauksen syytä, tosin ei kauaa, sillä kuiskinta
alkoi jo kuulua senkin juurelta ja värinä lähti hivuttautumaan hitaasti sen
pintaa pitkin kurotellen lonkeroillaan yhä korkeammalle kuin mustekala meren
syövereistä. Niin oli tosi, että tärinä ei ollut kovinkaan kummoinen, ei
sellaisesta pienestä eläimestä, vaikkakin suuren mahtavan Jumalan herättämästä,
saata lähteä suurtakaan painoa kannateltavaksi, mutta asiaa ei ollut
kiistäminen, että koko laiva aivan pohjan köliä myöten, oli jo sipistynä saanut
selkoonsa, että höyhenenpöllyttäjä oli laskeutunut, siepannut jaloillaan kiinni
märssykoriparasta ja jäänyt paikalleen tirkistelemään tietämättömänä
aiheuttamastaan hämmingistä.
Lankun
muisti on kuitenkin lyhyt ja joutuin se unohtaa vasta äskettäin mieltään
kuormittaneet asiat, sillä niitä on sen elämän kuluessa ollut monia, eikä
yksittäinen lankkupalkki tietämillään mitään tee vaan viipyy omalla paikallaan
kunnes se hiljalleen mädäntyy muiden mukana kuin olisi tehnyt tuulessa
huojuvassa metsikössäkin ja päätyy maaksi elämästään kiinni pitävien alle,
eläimien sekä ihmisten tallomaksi. Näin ollen surina hiljeni vähitellen,
pistiäisparvi kaikkosi jättäen jälkeensä helkkymättömän hiljaisuuden, jonka
rikkoi ainoastaan veden silkin hienoinen liplatus karheaa puuta vasten, josta
lankut eivät enää jaksaneet intoilla eivätkä täristä, sillä laineet olivat
käyneet niille jo liian tutuksi. Koko laiva halusi matkaan, keula kyntämään
sineävää vettä edessänsä, purjeet kamppailemaan sekä leikittelemään
tuulenpuuskien kanssa ja ruori pyörimään kuin lapset karusellissä, mutta
ankkuri, vanhin ja maltillisin kaikista, tohti jäädä mieluummin sataman
hienojakoiseen hiekkaan, sillä siihen se oli tarkoitettu eikä toimettomaksi
kerittynä kannelle. Miltein vihaksi pisti sillä ajatus, että sorjakat sekä
nuoret lankut saavat komennella menon suuntaa, kun parempi oli pysytellä
paikoillaan ja tuumailla meren syvyyksissä. Ankkuri oli laskenut, pitänyt
tarkkaa lukua, jokaisen viheliäisen kerran, kun se oli joutunut syvyyksistään
nousemaan ja puhkaisemaan veden kalvon pinnalle vedettäessä, jättänyt tutun
merensannan hyiseen ilmaan nostettaessa. Ei sovi eikä soinnu tuulenpuhuri
ankkurin metalliselle pinnalle, joka on suolaisen meren pohjassa tottunut
aikaansa viettämään, kuin ei sovi merimiehenkään kauaa olla laivaltaan poissa,
sillä hätä ja sairaus silloin iskevät, kun ei tuttua aallokkoa pysty jokaisella
solullaan tuntemaan, aistimaan tuttua ympäristöä.
Jotkut
saattavat uskoa, ettei ankkuri taikka yksikään tuulennaukujan osa kykenisi
käsittämään housupukuisten aatteita ja puheita, mutta totisesti korjaisivat he
käsitystään, jos aistisivat reaktion, joka syntyy, kun silkkisten laineiden
liplatukset rikkoo satamasta kaikuva käsky, joka kiirii ilmaa leikaten samalla
tavalla kuin veitsi leiviskää, ja joka tuo laivan jokaiseen sopukkaan saman
lausahduksen, miltein koko laivan innolla odottaman huudahduksen, joka jää
kaikumaan vielä kauan jälkeenkin, kun huutajan suu on painunut kiinni ja kasvot
palanneet normaaliin olotilaansa. ”Lähtekääs pojat lastaamaan laivaa! Koko
päivää ei meillä ole aikaa rupatella!” On lausahdus, joka tietää
lankkupalkeille, purjeille kuin muillekin asiaankuuluville lähtöä, lähtöä
kyseisestä satamasta. Jo voihkaisee ankkuri inhosta, kun purjeet juhlivat
onnesta ja puupalkit saavat iloitsemisen aihetta, sillä tietää vanha
rautamöhkäle, että nyt on taas tullut aika jättää rakas kotinsa, kuten jo
ennalta tiedettiin, mutta jota ei haluttu ajatella samalla tavalla kuin kesällä
eletään miettimättä talvea, joka kuitenkin pääsee hiipimään taakse, yllättämään
ja sieppaamaan otteeseensa. Niin tiesi koko pursi jo ennalta tapahtumien kulun
kun ensimmäinen askellus painautui lankkupalkeille, painava askellus, joka
kertoi itsevarmuudesta, jota askeltava merenkävijä tunsi palatessaan tuttuun
ympäristöönsä viikkojen tauon jälkeen ja mikä toi suuren ilo ruskeille
mäntypuulankuille kuin myös onnelliselle kaksilahkeiselle, joka pian toisenkin
jalkansa painoi aluksen pintaa vasten. Kunnon puuta se oli, lankut vahvoja sekä
väkeviä kuin viinat laivan kellarissa, vaikka vihreä, tummanvihreä kuin meren
syvimmät kolkat, sammal koristikin hivenen jo jotain väliä, kurkisteli
salakavalasti ja teki tuttavuutta puun kanssa hitaasti, mutta ei sillä kiire
ollut, sillä puu tulisi vielä pitkiäkin aikoja laivan kantta koristamaan ja
tukea tuomaan merimiesten jaloille. Useita kenkiä nyt parveilikin jo kannella,
oli voimakastahtoisia kuin härät jonkun askeleet kun taas erään askellus
muistutti aaveiden hiipimistä ullakolla ja kaikki nämä painallukset lankuilla
olivat jo hyvässä mallissa jakautumassa tasaisesti niin kyökkiin kuin kannen
alle, jonne raahattiin parhaillaan useita korppusäkkejä, jotta tulevan matkan
veden märkää pintaa pitkin, jaksaisivat taittaa nuo kaksilahkeiset kävelijät.
Emäntiähän laivassa ei ollut, koska tuottivat kuulemma huonoa onnea, kariutuu
laivat ja miehet kuolevat sanottiin. Naisväkeä, helmallisia ei edes tarvittu,
koska tokkopa nuo mitään osasivat tehdä, purjeet olivat kutoneet ja sekin oli
jo liiaksi!
Purjeet,
niin purjeet, ne olivatkin naisväen vastike herravoittoisessa purressa, jossa
lankut olivat miesten sahaamia kuin myös muutkin osat heidän tekemiään, niin
metalliset kuin puisetkin, ja kovin pitivät nuo laivan tuulessa heiluvat helmat
omaa kokoustaan piittaamatta muun aluksen tietämistä, sillä naisilta olivat
purjeet itsepäisyyden perineet, eikä niitä parannut käskettävän, ainoastaan
hieman ohjailtavan, sillä naisväellä, taikka naisväen hengen omaavalla, ei
ymmärrystä ollut käskyille, suuttuivatpa vaan ja vikuroinnin aloittivat jos
joku komentelemisen makuun pääsi. Nuo mastontoppeihin kiinnitetyt kangaspalat
olivat tosin sitkeitä, ei niitä kovempikaan tuuli heilauttanut, vaan ainoastaan
viihdytti, ja sen takia miesväki ei helmallisia pois ottanut. Nyt miehet olivat
jo hiljalleen alkaneet avata pienimpiä purjeita ja päästäneet kankaan
leikkimään leppoisen merituulen kanssa, joka tuoksui suolalta, kalalta ja
levältä, mikä oli aivan tavallista, sillä mitä muitakaan vivahteita tuo ääretön
vesimassa olisi voinut tuoda aistittavaksi?
Kuva otettu Weheartitistä |
Satama
on hyvä paikka laivalle, se on kuin sänky ihmiselle, mutta ihminenkin tylsistyy
liian kauan makoiltuaan ja niin myös laiva on kyllästynyt turvapaikkaansa,
sillä eihän sitä ole tarkoitettu vain satamassa kellumaan. Ja mikä olikaan
aluksen tarmo kun merimiehet olivat saaneet kannettua rahdin sen kannelle!
Samalla tavalla kuin lankkupalkit olivat juorunneet äänettömästi, innoitsivat
ne nytkin, sillä vaikka lokki oli jo aikoja sitten noussut takaisin siivilleen
ja aurinko oli tyystin muuttanut paikkaansa taivaalla, niin rahti oli nyt
laivalla ja miehet valmistautuivat lähtöön ja työskentelivät kuin muurahaiset
kevätauringossa heräiltyään ja huomattuaan, että pesä oli kovin huonossa
kunnossa. Kannella juostiin, nosteltiin tavaroita selkä vääränä, huudeltiin
toisille ja käskytettiin, sillä jokainen tiesi, että ennen auringonlaskua
lähdettäisiin, päästäisiin jälleen matkaan pitkän tauon sekä horroksen jälkeen
ja tehtävää oli vielä paljon. Jos lokin istumisesta olikin aiheutunut värinä,
niin nyt laiva tärisi ja heilui kuin pahemmassakin maanmullistuksessa jokaisen
merimiehen ja lankkupalkin ottaessa osaa ilmassa kiirivään tohinaan ja
vartoessa sitä uskomatonta hetkeä kun kapteeni toteaisi laivan olevan valmis ja
ulapan odottavan. Lankkupalkit tapansa mukaan yrittivät hoputtaa miehiä
jatkuvalla narinallaan, mutta kaksilahkeiset eivät ymmärtäneet tiukkoja
kehotuksia: ”Ankkuri ylös, nostakaa jo ankkuri, ruosteinen ankkuri, kääntäkää
ruoria, päästäkää purjeet, keulakin vettä haluaa jo rikkoa, pitäkää kiirettä,
kovaa hoppua, nostakaa se ankkuri!” Ei, eivät he ymmärtäneet sanoja, mutta
kiirettä pitivät, eivät ehkä sellaista hoppua mitä lankut toivoivat, mutta sen
voi sanoa, ettei kenellekään tullut edes mieleen, pienimpäänkään mielensopukkaan
ajatusta, istahtaa jollekin arkulle ja vain katsella tihrustaa kun muut työtä tekevät,
ahertavat otsat hiessä, ei, sitä tehtiin yhteisvoimin urakkaa, jotta laiva
lähtisi ajoissa!
Aurinko
ja kuu, kaksi kappaletta taivaalla, pyöreää ja hehkuvaa, kisailevat sekä
kilpailevat tilastaan jatkuvana kierteenä ja ovat näin merimiesten ainoa
ajannäyttäjät, joiden mukaan vaihtelevat purrella työt ja ihmiset, huudot ja
kuiskutukset, jotka jokainen laivan lankku poimii tietoonsa. Sietäisivät
peljätä, vajota maan multiin ja kadota miehet, jos puiset joskus jaettua
saisivat tietonsa, sillä likaisimmatkin huokaukset ja epätoivoisimmat, silmiltä
valuvat pisarat olivat ne pinnallaan tunteneet. Aluksen muut osat eivät samaa kuuntelun
kaavaa noudattaneet, vaan rauhallisuus ja maltillisuus niitä peittivät, mutta
lähdön hetkellä jopa nekin lankuilta imivät innostusta. Muinainen ankkurin
muotoiseksi valettu rautamöhkälekin joutui juuri taipumaan, sillä vahva
kettinki sitä alkoi kiskoa ja oli suru ja murhe sen jo peittänyt kuin lesken
ohuen ohut, musta huntu. Vahva oli nykäisy ruosteisen kettingin, monesti
harjoiteltu, ja syvyyksien savi joutui tuosta nykäisystä taipumaan,
luovuttamaan ystävänsä laivalle. Levät heilahtelivat mittavan vesimassan
siirtyessä, sillä ankkuri oli jo hyvin sulautunut yhdeksi merimassan kanssa ja
pienikin sen siirtyminen sai veden tolaltaan. Kirkkaat, heliävät pisarat
tippuivat kovan metallin tummasta pinnasta, viimeiset ystävät, jotka hyvästejä
toivottivat, palaten takaisin perheensä luo syvyyksiin. Seuraavat viikot
ankkuri pohtisi, murehtisi omaa kurjuuttaan, synkkänä lankkupalkkien vallassa,
yksin kuin sydän sykkivä ihmisen kehossa, kunnes pulpahtaisi, rikkoisi
heijastavan pinnan ja palaisi kotiin. Ei ollut lankkupalkkien päällynen sille
mukava alusta, ei, ja jatkuva juoruilu puunjäämien välillä ärsytti ja kiusasi
metallin vanhaa mieltä, joka rauhassa halusi mietiskellä vellovassa
vedessä.
Niin
oli laiva nyt itsekseen kellumassa, ei sitä enää pidellyt ankkurin vahva ote
meren vahvasta pohjasta ja rauhalliset sataman aallot saivat hitaasti
liikautella isoa alusta mielensä mukaan, sillä kapteeni oli vasta kävelemässä
ruorille eivätkä purjeet olleet vielä valmiita neuvottaviksi. Lämpimät ja
valaisevat säteet tulivat jo vinosti silmiin purren komentajan, kapteenin, joka
oli pukeutunut kuin kapteenin kuuluu osoittaakseen lyömätöntä arvovaltaa sekä
herättääkseen kunnioitusta, jota tunnetaan vaan kaikista mahtavimpia miehiä
kohtaan, sillä asianlaita on niin, että kapteeni on laivan Jumala, häntä
kuunnellaan korva kädessä ja tarkkaan kuunnellaankin, sillä ilman kapteenia ei
laiva lähde eikä lasti kulje. Komea oli lakki, sopivan komea, jotta kävi
kapteenille, ei saanut olla liian pröystäilevä, ettei naurettavaksi mennyt,
mutta tarpeeksi mahtava sen täytyi olla, sillä eihän kapteenille mikään vähempi
riittäisi, ja siisti puku piti miehellä olla osoittaakseen, että Jumala sitä
oltiin laivassa eikä mikään muu! Kapteeni antoi käskyt ja ohjasi laivaa,
epäpätevämmät saivat huhkia sekä kuurata, jotta laiva pysyi siistinä ja lasti
hyvänä. Juuri hän, laivan Jumala käveli ruoria kohti, sen tiesivät lankutkin,
jotka vuorollaan saivat äännähtää kunnioituksen merkiksi, samalla kun pälyili
taivaanrantaa ja kurssia, jonka alus kohta ottaisi laskevan auringon suuntaan.
Taivaanranta hieman jo punersi ja tästä juuri tiesi kapteenin kokenut mieli,
joka yhteydessä oli merenvihreisiin sielun peileihin, että lähteä piti, että
oli tullut aika jättää satama. Vahvat ja päättäväiset kädet, jotka olivat
paljon jo kokeneet ja arpia saaneet, tarttuivat ruorin puisesta pinnasta, joka
oli jo kauan odotellut sitä, mutta eivät vielä pyöräyttäneet vaan tunnustelivat
ja muistelivat, sillä ohjaksiin tarttumista ei koskaan kannata pitää
yksinkertaisena tai itsestään selvänä tekona, koska samalla kun puuhun koski
oli velvollisuus ja kunnia sisäistettävä sekä vannottava mielessään, että
kuljettaisi purren kaikkien säännösten mukaan ja vastoinkäymisistä välittämättä
määränpäähänsä. Vaikka kädet olivatkin ruoriin tarttuneet, kapteenin silmät
kiirivät yhä kannella, ne tarkastelivat miehiä ja ne tarkastelivat näiden
askareita, koska kohta olisi tulossa ilmoitusluontoista asiaa ja silloin
täytyisi kaikkien olla kannella. Lopulta kun käsiparin omistavan miehen suukin
aukesi, sieltä lähtevä ääni oli niin voimakas ja kantava, että vuoret ja meren
syövereissä olevat simpukankuoretkin kuulisivat kun ääni kuuluttaa sen mistä on
kauan laivassa vain hiiskuttu: ”Se on miehet lähtö nyt, nostakaa purjeet!”, Ei
lausahdus tarvinnut alkupuheita, vaan se sanottiin jämäkästi ja kiertelemättä,
sillä miehen aivot eivät käsitä turhaa rönsyilyä ja johdatteluita.
Tuulia
on monenlaisia: on leuto, mutta äkkipikainen merituuli, on kuiva ja
mietiskelevä kesätuuli kuin on myös hyytävä ja kiukkuinen kylmä tuulahdus, joka
tulee toisinaan talvisin ja vie hengen monilta, mutta kaikkia näitä yhdistää
kurittomuus ja arvaamattomuus, joka on kietoutunut henkäyksiin kuin ihmiset
kaulahuiveihin pakkasella ja juuri niistä piirteistä purjeet pitivät.
Merimiesten joukossa kävi jälleen tohina pienen kuuntelutuokion jälkeen, ja
purjeita avattiin kiireellä, jolloin puhaltava merituuli lähti hetkessä
leikkiin kankaan kanssa ja kiusoitteli niitä pienillä käännöksillään sekä
pyörähdyksillä, mikä vaikutti hienovaraiselta tanssilta, kauniilta tanssilta,
jossa molemmat osapuolet koittelivat toisiaan ja valo läpäisi kankaan luoden
näin liehuvia oransseja sekä keltaisia helmoja. Miehet vetelivät naruista ja
isoinkin purje aukeni ja pursi heilahti hieman, huojahti purjeen iloitessa
jälleennäkemisestä tuulen kanssa ja silloin muutkin tajusivat sen: toinenkin
tuukki haistoi tuulen vahvuuden ja senjälkeen haukkasikin jokaisessa raa’assa
pullistuva liina elävänä henkeä ja laiva havahti huokaisten. Samalla kapteeni
pyöräytti ruoria, maltillisesti, mutta tarpeeksi, jotta keula kääntyy ja
suuntaa kohti aavaa sineä, horisonttia, jota rajaa vain takana oleva satama.
Vedet liikahtavat kun tuulennaukuja kääntyi huojuen ja lankut narisivat
riemuissaan, sillä nyt se oli matka alkamassa, keulan edessä oli aava meri,
jonka hiljaa tyrskyävät aallonharjat heijastelivat punertavaa taivasta ja
reunoillaan paistattelevaa elämänlähdettä ja jota keula pääsisi kohta rikkomaan
sinkoutuessaan silkin läpi jättäen taaksensa ainoastaan pyörteen, joka näytti,
että jotain huomattavaa oli sen ylitse kulkenut. Niin huomasikin juuri samainen
keula kevyeksi purskuttelut edessänsä lähtien viimottamaan jo ennaltamäärättyä
reittiä, jolle kapteeni sen vankoin käsin ohjasi. Tuulen suhina heitteli
tuukkeja, jotka iloissaan sitä tervehtivät ja auttoivat parhaan kykynsä sekä
taitojensa mukaan purtta liikkumaan, kulkemaan silkin harjanteissa eteenpäin.
Ja niin kulkikin vauhdikkaasti laiva, ei sillä enää ollut esteitä edessään vaan
pääsi nyt maistamaan jälleen esteetöntä vapautta sillä edes märssykori ei
tavoittanut seuraavia rantoja edessäpäin vaan ainoastaan jatkuvaa aallokkoa.
Vapaus
on uskomaton asia ja varsin ihmeellinen se oli varsinkin purrelle, joka
paikallaan oli kellunut jo useamman kuukauden. Nyt kolmen maston purjeet
pyyhkivät vapaata haahtaa sinne, missä seuraavat sataman suut jo innokkaana
odottivat, sinillänsä sirkuttelivat ja meri oli silloin rannaton keulapuulle,
ei sen tarvinnut maata nähdä pitkää aikaan vaan vapaa pursi sai rauhassaan
edetä kohti auringon laskumaita odottaen tulevaa seikkailua, jota lankkupalkit
saisivat taas puida seuraavan satamareissun ajan. Sillä hetkellä tuulennaukuja
oli onnellinen ja onnellinen se tulisi olemaan vielä pitkän ajan, koska koko
purtta valtasi tunne, että sen tulevan elämän virtaan kuuluisi ainoastaan meri,
tuuli sekä seikkailu.